Opetushallituksen painotuutista on saatu vihdoin käsiin tuore ja ajankohtainen teos. Oppimista tukevat ympäristöt -julkaisussa kootaan yhteen oppimisympäristöjen määritelmät, erityispiirteet ja taustateoriat. Tarkastelua jäsennetään viittä näkökulmaa luodaten: paikallista, fyysistä, teknistä, sosiaalista ja didaktis-pedagogista. Oppaassa esitellään myös käytännön esimerkkejä erilaisista oppimisympäristöistä. Maksullinen julkaisu ilmestyi kolmella kielellä ja sitä voi tilata Opetushallituksen julkaisumyynnistä.

Kirjan ovat toimittaneet Jyri Manninen, Anne Burman, Annukka Koivunen, Esko Kuittinen, Saara Luukannel, Sanna Passi, Hanna Särkkä.

Pedagoginen oppimisympäristöajattelu on myös esillä ensi keväänä YLE:n Opettaja.tv:n sarjassa Oppimisympäristöt käyttöön. Kuuden jakson sarja alkaa YLE Teemalla 25.3.2008.

Oppimisympäristöjä pitkään tutkinut, äskettäin Joensuun yliopiston aikuiskasvatustieteen professoriksi nimitetty, Jyri Manninen valaisee aihepiiriä ja kirjan tavoitteita.

Blogitoimittaja utelee Manniselta: Onko oppimisympäristö uusi taikasana? Miksi sitä nyt hoetaan?

Ja Manninen vastaa: Itse termi on ollut käytössä jo kymmeniä vuosia, mutta se on noussut erityisesti 1990-luvulla pintaan, koska opiskelu- ja opetusmenetelmät ovat muuttuneet perinteisestä opettajajohtoisesta luokkahuoneopetuksesta monipuolisemmiksi. Tästä syystä opettamisen kehittämisen sijasta on luontevaa puhua oppimisympäristöjen kehittämisestä. Oppimista tapahtuu paljon myös opettajasta huolimatta ja luokkahuoneen ulkopuolella. Myös luokkahuonetta voi kehittää oppimisympäristöajattelun avulla.

Oppimisympäristöajattelu on itse asiassa ”vastakohta” opetussuunnitelmakeskeiselle ajattelulle, jossa esimerkiksi opittava asia pilkotaan 45 minuutin paloihin. Oppimisympäristö-ajattelussa suositaan kokonaisuuksia, ongelmalähtöisyyttä, tutkivaa ja yhteisöllistä oppimista. Lähestymistavalle löytyy siten vahvat oppimisteoreettiset perustelut. Tavoitteena ei ole kuitenkaan romuttaa vanhaa opettajajohtoista luokkahuonemallia, vaan rikastuttaa sitä tarjoamalla monipuolisia ja vaihtelevia tapoja opettaa ja oppia. Opettajan työ helpottuu ja tulee mielekkäämmäksi, eli työmäärä ei lisäänny, enemmänkin päinvastoin. Oppilaille on tarjolla mielekkäämpiä ja ”mukavampia” tapoja oppia, mikä osaltaan parantaa kouluviihtyvyyttä ja erilaisten oppijoiden huomioimista ja sitä kautta muun muassa tukee opintojen loppuunsaattamista.

Kenelle kirja on suunnattu?

Vaikka kansi ja kuvitus ovat ”lapsellisia”, on kirja kirjoitettu kaikille koulutuksen kehittäjille sekä opettajille ja kouluttajille esiopetuksesta aikuiskoulutukseen asti. Tavoitteena on, että kokonaisvaltaisen oppimisympäristö-esimerkkien käsittelyn kautta ideat ja innovaatiot leviäisivät eri ikäryhmien opetuksesta toisiin ja vastaavasti formaalista kouluoppimisesta informaaliin arkipäivässä oppimiseen. Esimerkiksi peli- ja leikkiympäristöjä voi hyvin hyödyntää lasten ja nuorten oppimisen lisäksi vaikkapa yrityskoulutuksessa (yrityspelit).

Miten oppimisympäristöajattelua pitäisi viedä eteenpäin koulutuksen järjestäjäverkostoissa?

Verkosto on tässä yhteydessä hyvä termi, koska kokonaisvaltainen oppimisympäristöjen kehittäminen vaatii moniammatillista yhteistyötä paitsi alueellisten koulutuksen järjestäjien kesken, myös uusien yhteistyötahojen kanssa. Esimerkiksi jokakeväisestä museokäynnistä syntyy oppimisympäristö vasta, jos sitä on pohjustettu ja suunniteltu koulun (ops) ja museon edustajien (sisällöt) kanssa. Mukana olisi hyvä olla myös yrityksiä ja muita työnantajia suunnittelemassa kokonaisvaltaisia oppimispolkuja (esim. muovin ja teräksen käyttöön liittyvät innovaatiot, mukana Tekniikan museo ja Fiskars Oy).

Oppimisympäristö-ajattelu ei kuitenkaan vaadi aina suuria resursseja ja verkostoja, sillä uusia innovatiivisia työtapoja voi synnyttää jopa yksittäinen opettaja ja kouluttaja – omassa päässään.

Advertisements